Quantcast
Channel: Havaintoja digimaailmasta
Viewing all 872 articles
Browse latest View live

Hyvä ohje, joka ei mene perille - peitä läppärin kamera!

$
0
0
Tietoturvaohjeissa neuvotaan peittämään läppärin kamera, jotta haittaohjelma tai vakooja ei pysty salakatselemaan sen kautta. Ohje ei ole turhaa pelottelua -- tiedetään, että kameraa käytetään salasanojen urkkimiseen näppäimistöltä. Ainakin yhdessä tapauksessa nuori suomalaismies koodasi oman haittaohjelman, jolla hän katseli salaa nuorten naisten koteihin.

Joissakin läppäreissä edes kameran merkkivaloon ei voi luottaa, koska sen voi ohittaa. Jos vielä kaipaat lisämotivaatiota kameran peittämiseen, lue Vuoden johtolanka -palkittu Pauliina Suden Takaikkuna-dekkari. Sen jälkeen peität kameran varmasti.

Peittämiseen kannattaa käyttää laastaria, jolloin haavatyyny peittää linssin sotkematta sitä. Musta teippi on huonompi vaihtoehto, koska sen liima saattaa pilata kameran.

Laastari on paras keino kameran peittämiseen.
Olen tarkkaillut ihmisten läppäreitä jo useamman vuoden ajan ja seurannut, miten ohje on mennyt perille. Eilen Töölön kirjastossa siihen oli taas hyvä tilaisuus, sillä laskin lukusalin parvelta 25 läppäriä ja muutaman tablet-koneen.

Näköalapaikalla.
Opiskelijat olivat niin syventyneitä töihinsä, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota parvekkeella olevaan tarkkailijaan.

Zoom-objektiivin läpi tiiraillen laskin, että vain viisi käyttäjää oli peittänyt kameransa. Yksi heistä oli kuvan vasemmassa reunassa näkyvä nuori mies, jonka näytöllä olikin sopivasti pdf-versio sähköpostin salauksen opetusmateriaalista (Timo Ojalan luennoima Network security).

Viisi 25:stä on vain 20 prosenttia, mikä on vähemmän kuin yleensä.

Nyt toimeen, hei! Kameran peittäminen on yksinkertainen ja tehokas tapa parantaa omaa tietoturvaa. Jos asia on omalta kohdaltasi vielä hoitamatta, tee se heti. 

Bitcoin ei kelpaa oikeissa kaupoissa

$
0
0
Onecoinissa itsensä kryptokuningattareksi nimittänyt Ruja Ignatova muistutti viikko sitten Bangkokissa, ettei Bitcoinista ole maksuvälineeksi, koska suoritusten läpimenoaika on 10 minuuttia.

Tämä on ihan roskaa, joten päätin käydä kokeilemassa, miten maksut tänään sujuvat. Varmaan paremmin kuin runsaat kolme vuotta sitten, jolloin ostin ensi kertaa kivijalkamyymälästä älypuhelimen Bitcoin-lompakolla.

Silloista Vegemestaa ei kuitenkaan enää ole. Ilmeisesti vegaaniruuasta ei tullutkaan niin suurta hittiä kuin yrittäjä silloin kehuskeli.

Bitcoin-maksujen pioneeri on lopettanut.
Bittiraha.fi-sivulta löytyy lista muista Bitcoineja hyväksyvistä kaupoista:

Bitcoineja hyväksyvät kaupat Helsingissä.
Lähdin K-kauppa Manskuun, jossa kassakoneen takana istuu keski-ikäinen mies, ehkä kauppias itse? Kun kysyn Bitcoin-maksusta hän yllättyy ja alkaa etsiä tablet-konetta jostain kassan alta. Sitä ei kuitenkaan löydy. Sanoo, ettei kukaan ole kysynyt Bitcoinia ainakaan puoleen vuoteen, ja siksi maksujen vastaanottolaitekin on hukassa. Hän kuitenkin lupaa selvittää asian, kun tulen seuraavan kerran.

Manskun K-kauppa: tablet hukassa.
No, ei se mitään: kartalla on toinenkin K-kauppa. Pietarinkatu on Punavuorta, jossa asuu varmaankin nörttejä ja hipstereitä. Kassan takana on nuori tyttö, joka ei ole koskaan kuullutkaan Bitcoineista. "Ei niillä varmaan voi maksaa", hän arvelee.

K-kauppa Pietari: "Mikä on Bitcoin?"
Kolmas yritys: Iso-Roobertinkadulla on baari, jossa rahan pitäisi kelvata. Se on ilmeisesti lopettanut, sillä paikka on täysin remontissa.

Point Bar - täällä ei makseta nyt euroillakaan.
Viimeinen yritys: Albertinkadun shooting club, joka oli listalla jo kolme vuotta sitten. Liekö syynä vanha ampumavälikohtaus vai mikä, mutta paikka on muuttanut nimensä. Ulkona kyltti kertoo, että ampujat päästetään sisään 10 minuuttia ennen vuoroa. Painan summeria, mutta mitään ei tapahdu.

Osuva (entinen HSC) ei vastaa summeriin.
Neljästä yrityksestä huolimatta en ole pystynyt käyttämään yhtään Bitcoinia, eikä tilanne ole kolmessa vuodessa juurikaan muuttunut. On johtopäätösten aika.

Kivijalkamyymälöissä ei selvästikään ole tarvetta uudelle maksuvälineelle. Ja miksi olisi, kun käteisen lisäksi voi maksaa luotto- ja pankkikorteilla? Mikä olisi digirahan lisäarvo kauppiaalle, jonka pitäisi integroida aivan uusi järjestelmä kassaansa (juuri se hukassa ollut tabletti) ja opettaa henkilökunnalle, mistä on kyse.

Bitcoinin arvonvaihtelut tekevät sen käytöstä epävarmaa. Miksi ladata rahaa sähköiseen lompakkoon, kun sen arvo voi laskea tai nousta? Kurssiriskin vuoksi eurot kannattaa vaihtaa Bitcoineksi juuri ennen maksua ja sen jälkeen takaisin euroiksi. Tässä ei ole paljon järkeä.

Bitcoinilla olisi käyttöä siellä, missä veloitetaan nopeasti pieniä summia, kuten esimerkiksi pysäköinnissä. Parkmanin sovellus hoitaa pysäköintimaksut helposti ja laskuttaa kerran kuussa luottokorttia, mutta se vaatii sopimuksen eikä siten sovi turistille tai vieraassa kaupungissa satunnaisesti liikkuvalle.

Asiaa voi miettiä myös Onecoinin kannalta. Mitä lisäarvoa Onecoin toisi maksamiseen? Se tekee maksamisen vielä vaikeammaksi, koska jokainen kauppa vaatii oman sovelluksen. Bitcoinissa riittää sentään lompakko-ohjelma, jolla voi maksaa kaikille rahaa hyväksyville.

Vielä suurempi este on Onecoinin arvon jatkuva nousu, jonka tavoitteeksi Ruja on asettanut 25 euroa (nyt kaiketi 6,95 euroa, vaikea sanoa kun kurssi ei enää ole julkinen). Kuka haluaisi käyttää rahoja, joiden arvon uskoo nousevan nelinkertaiseksi? Tänään tehty 10 euron ostos (edellyttäen, että Onecoinista voisi saada vaihtorahaa, tästä ei ole varmaa tietoa) olisi jonkin ajan päästä 40 euron arvoinen, jolloin ostaja kärsisi 30 euron laskennallisen tappion.

Bitcoin-lompakko odottaa kulutusta.
Se, mihin Onecoin sopisi, olisi rahansiirto maasta toiseen -- mutta tässä käytössä Bitcoin on ylivoimainen ja toimii jo tänään. Palaan siihen erillisen kirjoituksen muodossa. Samoin palaan maksamisen viemään aikaan heti, kun löydän jonkun oikeasti BTC-rahaa hyväksyvän kauppiaan.

Bitcoin ohittaa pankit tuottoisassa remittance-bisneksessä

$
0
0
Pankit hyödyntävät sumeilematta vierastyöläisten ahdinkoa ja perivät suuria prosenttipalkkioita vierastyöläisten kotimaihinsa lähettämistä rahansiirroista. Western Union on tunnetuimpia remittance-rahansiirtopalvelujen tarjoajia.

Tähän kryptovaluutta tuo merkittävän parannuksen: työntekijä voi vaihtaa saamansa palkan bitcoineiksi, lähettää ne kotimaahansa vaikka sähköpostilla, ja siellä perhe vaihtaa rahat takaisin paikalliseen valuuttaan. Siirto toteutuu lähes saman tien ja melkein ilman kuluja (joskin paikalliset rahanvaihtajat ottavat tietysti osansa vaihtokurssissa, suojaten sillä itseään kurssi- ja korkoriskeiltä).

En tiedä, missä määrin vierastyöläiset osaavat hyödyntää bitcoineja, mutta tekniikka toimii jo tänään. Ei tarvitse jäädä odottamaan jotain tulevaisuuden kryptovaluuttaa. Pikaisella googlauksella esimerkiksi Pakistanista löytyy tällaisia Bitcoin-välittäjiä:

Pakistanilaisia Bitcoin-pörssejä.
Rahansiirron kulut muodostuvat Bitcoinien osto- ja myyntikurssien erotuksesta, mutta ovat silti halvemmat kuin Western Unionilla. Ja jos taloustilanne sallii, saadut varat voi säilyttää ja jopa kuluttaa suoraan Bitcoineina, jolloin takaisinvaihtokurssia ei tarvita lainkaan.

Suomessa euroja voi vaihtaa Bitcoineiksi ja takaisin automaateissa, jollainen on esimerkiksi Helsingin Kampin keskuksessa (pohjakerroksessa, lähellä bussien lähtöpaikkaa). Vaihdon voi tehdä myös nettipalveluissa, jolloin ilmoitetaan pankkitilin numero.

Onecoin lupaa mahdollistaa vastaavat rahansiirrot joskus tulevaisuudessa:

Onecoin tarjoaa rahansiirrot joskus tulevaisuudessa.
Ilmeisesti kukaan ei ole kertonut, että kaikki tämä on jo mahdollista. Pankkeja ei tarvita tänäkään päivänä.

Leikkeen viimeisessä kappaleessa perustellaan, miksi Onecoin olisi parempi: siinä jokaiseen kolikkoon lisätään tieto omistajasta, joten rahaa ei voi käyttää laittomiin tarkoituksiin ("kuten rikollisuuteen erikoistuneessa bitcoinissa").

Olisi kiinnostavaa tietää, miten Onecoin aikoo varmistaa jokaisen afrikkalaisen tai aasialaisen henkilöllisyyden, näillä kun tuskin on kovin luotettavia henkilöpapereita. Vierastyöläisellä paperit ovat luultavasti olemassa, mutta kun kolikko siirtyy kotimaahan, se täytyy nimetä vastaanottajan mukaan, koska jatkossa kyse on hänen kolikostaan -- ja kukas hänen henkilöllisyytensä varmistaa? (Luultavasti koko ajatus henkilötiedoista lohkoketjussa on puppua, mutta tulipa kuitenkin pohdittua).

Entä kuinka moni haluaisi käyttää rahaa, jossa jokaiseen kolikkoon on ikuistettu omistajan nimi? Lohkoketjun ansiosta kaikki ikinä tehdyt transaktiot ovat julkisia, joten tiedot rahansiirron osapuolista ovat nähtävissä vielä vuosienkin päästä.

Onko tämä etu vai haitta? Jokainen voi itse päätellä. Bitcoinissa ketju on avoin, mutta osapuolia ei tiedetä, joten toiminta muistuttaa käteisen käyttöä.

Tällä hetkellä Onecoin perii rahan kotiutuksista tiettävästi 30 euron käsittelymaksun. Se tekisi pienten summien siirrosta yhtä kalliita kuin Western Unionin kautta.

Kryptovaluutta on rahaliikenteen digitalisaatiota puhtaimmillaan. Jos siis haluat ohittaa pankit ja siirtää rahaa maasta toiseen, ei tarvitse odottaa tulevaisuuden kryptovaluuttoja -- homma toimii jo tänään.

Putkosen informaatiosota tuulimyllyjä vastaan

$
0
0
A-studiossa nähtiin eilen 12.10.2016 kiinnostava tapaus, kun ensimmäinen aihe kertoi Venäjän infosodan menetelmistä ja seuraavassa aiheessa perussuomalaisten puoluetoimiston viestintävastaava Matti Putkonen sovelsi aivan samoja menetelmiä omassa asiassaan (Yle Areenassa kuukauden ajan). Vahva, tinkimätön mielipide, asiantuntijoiden vähättely ja syytökset THL:n sidonnaisuuksista olivat kuin suoraan informaatiovaikuttamisen oppikirjasta. Tunne ratkaisee, faktat ja asiantuntijamielipiteet ovat toisarvoisia.

Eikä Putkonen häpeillyt keinojaan, vaan oli niistä ylpeä: "Millä tämä asia saadaan jokaisen kansalaisen tietoon? Lepakosta tehtiin uusi Rapalan viehe, kolmikoukkuinen, jonka heitin toimittajamereen ja hups - tarttui."

"Toimittajat tarttuivat vieheeseeni".
Tällä hän viittasi perussuomalaisten viime viikon ulostuloon, jossa väitettiin lepakkojen räjähtelevän infraäänen vaikutuksesta. Tiedon Putkonen oli löytänyt googlaamalla.

Putkonen lisäsi itse infraääniaallot.
A-studioon oli pyydetty myös infraäänistä oireileva Leena Kurikka ja THL:n tutkija. Jälkimmäisen mukaan ei ole tiedossa vaikutustapaa, jolla normaalin voimakkuuden infraäänet voisivat vaikuttaa ihmisen terveyteen. Leenan oireet olivat epäilemättä tosia, mutta niiden syistä ei ole varmuutta.

Kurikan mukaan erityisen haitallisia ovat "pulsoivat infraäänet". Mitähän se tarkoittaa? Google löytää yhden osuman ja sekin on Turun Sanomien mielipidekirjoituksesta.

Infraäänten olemus tuntui olevan epäselvä myös Putkoselle itselleen. Hän sanoi tutkijan olevan väärässä erottaessaan infraäänet ja paineenvaihtelut: "nopeataajuinen infraääni on juuri tätä paineenvaihtelua".

Putkosen fysiikan opinnoista lienee aikaa. Kerrataan siis, että infraäänet ovat matalataajuisia (0-20 Hz) ääniä, joita korva ei kuule. Kovilla voimakkuuksilla ne voivat aiheuttaa epämääräisiä tuntemuksia -- esimerkiksi kummitustalojen vaikutuksia on selitetty tuulen rakenteissa synnyttämillä infraäänillä.

Väite nopeataajuisesta infraäänestä on oksymoroni, aivan kuten äänekäs hiljaisuus tai älykäs idiootti. Mutta kun asian esittää Putkosen tavoin vakuuttavasti ja kirkkain silmin, kuulijat ottavat sen todesta. Juuri tätä on informaatiovaikuttaminen.

Lääketiede ei tunne mekanismia, jolla infraäänet vaikuttaisivat ihmiseen kielteisesti. Sellainen voidaan jonain päivänä löytää, joten omissa tuomioissa kannattaa olla varovainen. Tällä hetkellä tiede ja faktat eivät kuitenkaan tue Putkosen väitteitä.

Itse asiassa wind turbine syndrome muistuttaa kovasti matkapuhelinsäteilystä ja sähköyliherkkyydestä (sähköallergia) kärsivien oireita. Yhteistä niille on, että henkilöt kokevat vakavia terveysongelmia, joita ei voida laboratorikokeissa yhdistää aiheuttajaan ts. oireet eivät poistu, vaikka lähetin sammutetaan koehenkilön tietämättä tai päinvastoin.

Lääketieteen tämänhetkinen kanta onkin, että sähköyliherkkyyden kaltaiset sairaudet aiheutuvat ihmisen oman kehon mekanismeista ja huomion kiinnittäminen niihin vain pahentaa asiaa. Kyse on siis psykosomaattisesta vaivasta.

Kiinnostavaa kyllä, väite "pulsoivan" signaalin erityisestä haitallisuudesta esiintyy myös matkapuhelinsäteilyn yhteydessä.

Mistähän syystä perussuomalaiset ovat nostaneet näkyvästi esille juuri tuulivoimaongelmaiset, joita lienee muutama sata koko Suomessa? Suurempiakin unohdettuja tai vähäteltyjä tautiryhmiä löytyisi. Olisiko informaatiovaikuttamisen taustalla halu rajoittaa tuulivoiman rakentamista ja suosia perinteistä energiantuotantoa?

Pilvipalvelun nurja puoli - näin Google petti Picasa-käyttäjänsä

$
0
0
Jokin aika sitten Google alkoi ajaa alas vuosia sitten ostamanasa Picasa-kuvapalvelua. Kesällä Picasa suljettiin kokonaan, ja vieläpä tylysti: käyttäjän vanha julkinen galleriaosoite lakkasi toimimasta. Ei ilmoitusta uudesta palvelusta, ei ohjausta uudelle sivulle -- vain 404 Not found (elokuussa viesti oli vielä ankeampi: internal error, mutta sen ovat sentään korjanneet).
Kuvasi näkyivät täällä... mutta eivät näy enää.
Vaikka Tivin uutinen kehuu Google Photos -palvelun uusia temppuja, olen itse pahasti pettynyt. Ilmaiskäyttäjänä en voi valittaa, mutta olisin toki maksanut palvelun jatkumisesta. Googlen yksipuolisten toimien jälkeen jouduin siirtämään kuvani muualle. Nykyisin maksan kotimaiselle toimijalle.

Tiedoksi siis, että aiempi Picasawebin kuvagalleriani on nykyään osoitteessa http://petterij.kuvat.fi/kuvat/ (tai osa on, kuvien siirtäminen on hieman työlästä ja vie aikaa, onneksi kuvatiedostot ovat edelleen saatavissa Google Photosin kautta).

Google Photos sisältää monia automaattisia ja kaiketi hauskaksi tarkoitettuja ominaisuuksia, mutta palvelu on kovin sekava. Itselleni ei koskaan auennut, mistä kuvakollaasit ja animaatiot ilmestyivät kuin itsekseen, yllätyksenä ja pyytämättä.

Nörtit ovat tehneet palvelun itselleen, eivät tavallisille käyttäjille. Kaikenlaiset kuvan muka-parantelu toiminnot on suunnattu nuorille mobiilikäyttäjille.

Ilmeisesti julkiset galleriat pudotettiin pois juuri tästä syystä. Nyt kuva-albumeita voi jakaa vain nimetyille käyttäjille. Ajatus kai on, ettei älypuhelinaikana kuvia näytetä julkisesti, vaan niitä jaetaan ainoastaan kaverien kesken. Google Photos haluaa siirtää kännykkäkuvat pilveen ja säilyttää ne siellä.

Pilvipalveluissa käyttäjä on täysin suojaton. Hänellä ei ole mitään neuvotteluasemaa, eikä edes palvelusta maksaminen auta. Perinteisissä sovelluksissa pystyi sentään jättämään päivitykset tekemättä, jos ne kehittyivät väärään suuntaan, mutta tätäkään vaihtoehtoa ei enää ole.

Uber ei suunnittele laajenemista Suomessa

$
0
0
Kävin äskettäin tapaamassa Uberin Suomen-toimintojen johtajaa Joel Järvistä (ei sukua). Agendalla ei ollut mitään erityistä, vain juttelua palvelun nykytilasta ja tulevaisuudesta. Yhtiön toimisto on Helsingin ydinkeskustan toimistohotellissa Forumin talossa ja se työllistää neljä henkilöä. He hoitavat lähinnä markkinoinnin ja asiakaspalvelun tehtäviä.

Uberin Suomen-johtaja Joel Järvinen.
Uberin Suomen toimintojen alkamisesta tulee marraskuussa kuluneeksi kaksi vuotta. Asia julkistettiin sopivasti Slushin yhteydessä.

Kuluneet kaksi vuotta ovat olleet myrskyisiä. Useimmissa Euroopan maissa Uberin toiminta on joutunut arvostelun ja Ranskassa jopa väkivaltaisten mielenosoitusten kohteeksi. Joel kertoi, että maakohtaisten vertailujen tekeminen on vaikeaa, sillä pohjoismaiden ulkopuolella taksitoimintaa säädellään kaupunki- tai aluekohtaisesti. Vain pohjoismaissa ja Balttiassa taksitoiminnasta on kansallinen laki.

Syyskuussa hovioikeus tuomitsi kaksi suomalaista Uber-kuljettajaa sakkoihin. Toinen oli ansainnut kuukaudessa 2800 euroa, toinen kolmessa ja puolessa kuukaudessa yli 12 000 euroa. Isoja summia, sillä Joelin kertoman mukaan valtaosa suomalaisista kuljettajista (joita on "satoja") ajaa alle 10 tuntia viikossa.

Aiemmassa blogissani kummastelin sekavaa alv-käytäntöä. Kuljettaja seuraa itse, jäävätkö hänen tulonsa alle alv-velvollisuuden rajan (10 000 euroa/v), ja lisää tarvittaessa veron loppusummaan. Kirjanpitoon verollista kuittia ei tarvita, ei liioin kulukorvauksen maksamiseen.

Maailmalla Uber toimii yli 400 kaupungissa. Suomessa kyytejä voi tilata vain pääkaupunkiseudulla, eikä toimintaa suunnitella laajennettavaksi Tampereelle tai muihin Suomen suuriin kaupunkeihin. Nykyisessä epäselvässä tilanteessa (liikennekaaren valmistelu kesken, kuljettajia sakotettu) laajentaminen ei olisi järkevää.

Joelin mukaan Uber on teknologiayhtiö, joka harjoittaa Suomessa sinänsä laillista kyytien välityspalvelua. Kuljettajat vastaavat itsenäisesti toiminnastaan. Yhtiö ei pidä takseja kilpailijoina, vaan yhteinen vastustaja on yksityisautoilu.

Yhtiön tavoitteena on automatisoida kuljetuspalvelu kokonaan, mikä tarkoittaa siirtymistä robottiautoihin. MIT Technology Review kertoo Pittsburghiin perustetusta koeajokeskuksesta, jossa autoja kehitetään yhteistyössä läheisen Carnegie Mellon -yliopiston kanssa. Juttu What to Know Before You Get In a Self-driving Car on kiinnostava ja kannattaa lukea loppuun asti, sillä hypestä huolimatta teknologia ei ole vielä lähellekään valmis.

Suomi joutuu ottamaan uudelleen kantaa kyydinjakopalveluihin eikä voi laskea sen varaan, että robottitaksien yleistyminen ratkaisee asian. 

Milloin meille tuli digitalisaatio?

$
0
0
Digitalisaatio, digitalisaatio, digitalisaatio... tähän taikasanaan törmää nykyään joka paikassa. Mutta kuka sen keksi ja milloin sana levisi yleiseen käyttöön?

Tein pienen tutkimusmatkan Hesarin mainioon tekstiarkistoon. Sana "digitalisaatio" esiintyy 2000-luvulla ensi kerran vuonna 2001, jolloin sillä viitataan Nokian voittokulkuun puhelinmarkkinoilla. Eri merkitys siis.

Ensimmäinen nykyisen kaltainen merkitys löytyy Heli Suomisen työelämä-osion jutusta 8.1.2006, jossa kerrotaan Tietoenatorin Ostravaan perustamasta palvelinkeskuksesta:

Ulkoistamisen aallon mahdollisti digitalisaatio. Jo aiemmin tehdastuotantoa oli siirretty edullisiin kaukomaihin, kuten Kiinaan. Mutta nykyään myös tietoverkon kautta toimivia asiantuntijapalveluja voidaan tuottaa tuhansien kilometrien päässä kuluttajasta, siellä missä se on halvinta.

Siinä se on! Seuraavana vuonna sana esiintyi kerran, mutta tarkoitti television digitalisointia, joten en laske sitä mukaan.

Yksittäiset maininnat löytyvät vuosilta 2010 ja 2012 -- mutta sitten räjähtää: vuonna 2014 on kymmenen mainintaa, 2015 jo 93 ja tänä vuonna 29.10.2016 mennessä peräti 166 mainintaa! Onkohan mikään toinen muotitermi aloittanut nollasta ja levinnyt näin nopeasti?

Hypetermin voittokulku alkoi 26.2.1014 jutusta "Taloustieteilijöiden kasvuresepti", jossa sana "digitalisaatio"esiintyi ensi kertaa lähes kahteen vuoteen (se edellinen oli pääkirjoitus "Digitalisaatio luo kasvua ja työpaikkoja" 29.6.2012). Seuraava osuma on toukokuulta 2014, sitten syyskuulta, lokakuulta ja marraskuussa osumia on jo kolme, samoin joulukuussa. Digitalisaatio oli pesiytynyt kielenkäyttöön ja yhtäkkiä sitä oli joka puolella.

Mitä vuoden 2014 loppupuolella tapahtui? Miksi digitalisaatio alkoi levitä kulovalkean tavoin? Tähän en osaa vastata, mutta siinäpä sopiva graduaihe jollekin. Termit eivät ole pelkkiä sanoja, vaan ne kertovat ajatuksista ja ilmapiiristä, joskus myös onnistuneesta tietoisesta vaikuttamisesta. Liittyisikö termin yleistyminen kevään 2015 eduskuntavaaleja pohjustaneeseen talouskeskusteluun, jossa d-vitamiinista toivottiin apua Suomen talouskehitykseen?

Yhtä kiinnostavaa olisi tietää, miksi aiemmin niin yleinen "tietoyhteiskunta" on hiipunut. Vuoden 2000 lehdissä sana esiinty 90 kertaa, tänä vuonna se on mainittu vain kerran. Onko tietoyhteiskunta toteutunut, jolloin sanaa ei enää tarvita, vai pikemminkin unohdettu?

Tietoyhteiskunta hävisi ja tilalle saimme digitalisaation. Mutta muuttuiko arjen tasolla mikään? Eikö digitalisaatio tarkoita samaa, mistä ennen puhuimme tietoyhteiskuntana?

Digitalisaatio-termi alkoi yleistyä äkisti vuoden 2014 lopussa.
Huomaa, että kuvassa vuoden 2016 tieto vain 29.10.2016 tilanteen mukaan. Vuosien 2001 ja 2007 yksittäiset digitalisaatio-sanat käyttävät termiä eri merkityksessä kuin nykyisin.

Lisäys 30.10.2016: Grafiikasta voi nähdä ristiriidan puheen ja todellisuuden välillä. Digitalisaatiokehitys ei varmasti alkanut vuonna 2014, vaikka puhe siitä alkoikin, vaan paljon aiemmin. On kolme vaihtoehtoa: a) kehitystä ei huomattu aiemmin, b) siitä käytettiin jotain toista nimeä tai c) nykyinen digitalisaatio-hypetys on tarkoituksellista ja irtaantunut todellisuudesta.

Viimeinen vaihtoehto on mielenkiintoisin pohdittava. Sen puolesta puhuu havainto, ettei englanninkielisessä maailmassa juurikaan käytetä koko termiä, vaan kyse on kotimaisesta ilmiötä.

Google Trends kertoo samaa kuin Hesarin juttuarkisto:

Myös Google Trends ajoittaa digitalisaation nousun vuoden 2014 loppuun.
Käyrän viimeisin kuoppa osuu kesälle, sen alin kohta heinäkuun kolmannelle viikolle. Kesälomalla suomalainen ei jaksa vaivata päätään digitalisaatiolla. Mutta tänä syksynä, lomien jälkeen, digitalisaatiopuhe on noussut ennätyskorkealle. Digitalisaatio jyllää -- ainakin puheen tasolla.

Vanhasta kirjasta perspektiiviä digitalisaatioon

$
0
0
"Robotteja on kaikkialla". Otsikko voisi olla tämän päivän uutisesta, mutta tämän niminen luku löytyy saksalaisen Rolf Strehlin kirjoittamasta teoksesta Aikamme robotit, jonka WSOY julkaisi suomeksi jo vuonna 1954 (alkuperäisteos Die Roboter sind unter uns):

"Robotteja on kaikkialla"
Tilasin kirjan nettiantikvariaatista ja se näyttää juuri siltä, miltä 1950-luvun kirjat yleensä näyttivät.

Robert Strehl: Aikamme robotit, 1954
Kansikuva on pieni vitsi, joka selitetään kirjan kuvaliitteissä. Kyse ei ole mekaanisesta hyönteisestä vaan ylösalaisin käännetyn hävittäjän nokasta.
Kansikuvassa hävittäjän nokka.
Netistä löytyy joku toinenkin, joka on kommentoinut samaa teosta (englanninkielinen versio ilmestyi 1955). Blogiin on kopioitu kirjan valokuvia, itse tyydyin ottamaan vain pikaisesti kuvia tekstistä, koska pitkät tekstilainaukset olisivat muuten olleet liian työläitä.

Vaikka kirja on omistettu roboteille (heti ensimmäinen luku on nimeltään "Robottien aikakausi on alkanut"), se kuvaa laajasti tekniikan kehitysnäkymiä ja tulevaisuuden odotuksia 60 vuoden takaa. Ja ne kuulostavat hämmästyttävän tutuilta.

Esimerkiksi robotisoidun tuotannon ja ammattiliittojen merkityksen pohdiskelu kuulostaa kovin ajankohtaiselta:

"Ammattiliitto ei voi estää ... käyttämästä näitä elektronis-mekaanisia koneolentoja hyväkseen."
Pystyykö kone ajattelemaan? Voiko siitä tulla ihmistä älykkäämpi? Tätä pohditaan kirjassa ja kumma kyllä, emme vieläkään osaa vastata tähän keskeiseen, periaatteelliseen kysymykseen.

"Pystyykö kone ajattelemaan meitä älykkäämmin?"
Huvittavaa kyllä, kirjassa on täsmälleen samanlainen kirjoitusvirhe kuin jotka nyt ovat kiusallisen yleisiä: yhden kirjaimen puuttuminen muuttaa sanan vastaus muotoon vastus mikä hämää oikolukijaa (tuolloin ihminen, nyt koneellinen). Ja ei, minä en ole tehnyt korjausta kirjan marginaaliin, vaikka #typonipo olenkin!

Kirja ennakoi myös valvontayhteiskunnan tuloa. Se kuvailee, miten Yhdysvaltojen väestönlaskenta saatiin toteutettua reikäkorteilla. Aikansa big data syntyi, kun kansalaiset rekisteröitiin 35 lävistyksen perusteella korteille.

"Keskimääräisen kansalaisen muotokuva: 35 lävistettyä reikää"
Ja toinen kohta:

"Koko ihmiskunta merkitään korteille"
Luulitko, että robottiauto on uusi keksintö? Ehei, jo vuonna 1954 se oli aivan kulman takana:

"Kuljettajaton auto"
Jo vuonna 1951 amerikkalaiset insinöörit rakensivat tutkaa hyödyntävän auton, joka kulki testiradalla ilman kuljettajaa. Kirjan mukaan "kulunee vielä muutamia vuosia, ennen kuin robottiautot täyttävät maantiemme. Tähän saakka vaunu ei näet ole pystynyt havaitsemaan kaikkea mitä sivuilla tapahtuu. Tiellä leikkivät lapset saavat robotin tosin pysähtymään, mutta tiensivulla 'telmiviä' auto ei havaitse".

Olemme odottaneet robottiautoa 60 vuotta, ja joutunemme odottamaan vielä muutaman vuoden lisää.

Kirjan ikä näkyy siinä, että väliotsikon mukaan "ENIAC laskee hirivittävän nopeasti", koska se suorittaa tunnissa miljoona kahden kymmennumeroisen luvun kertolaskua... suorituskyky vastaa noin 25 000 konttorilaskukonetta. Mikroaaltouunia kutsutaan nimellä "tutkaliesi".

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, eikä Strehl onnistu siinä kovin hyvin. Sivulla 241 hän siteeraa Amsterdamin taloudellisen yliopiston professoria, tohtori Polakia, joka on laatinut kuvauksen miltä maailma ja yhteiskunnallinen rakenne näyttävät vuonna 2000. "Hänkin uskoo, että silloin koko taloudellinen valmistus tapahtuu muutamissa jättiläistehtaissa, joita vain muutamat ihmiset johtavat, koska täysautomaattiset koneet itsetoimisesti pitävät huolen tuotannosta. Automatisoinnin seurauuksena tulee olemaan suunnaton työttömyys, jota olisi lähinnä koetettava auttaa tehokkaasti työpäivää lyhentämällä."

Ja edelleen:

"Eric Leaver ja tri Brown, kaksi kanadalaista tiedemiestä, jotka suorittivat perusteellisia teollisuuden automatisointia valmistelevia tutkimuksia, ehdottavat kahden päivän työviikkoa" (siinä mallia Li Andersonille!), sillä "missään tapauksessa ei pitäisi toistaa tähänastisen koneellisen puoliautomatisoinnin yhteydessä tehtyä kapitalistista virhettä, että säilytettäisiin työaika ja vähennettäisiin työntekijöiden lukumäärää".

Miksi yhdistän tämän kirjan ajankohtaiseen digitalisaatio-teemaan? Koska monet nyt huolta herättävät aiheet olivat olemassa jo 60 vuotta sitten. Niitä pelättiin lähes samoilla argumenteilla kuin tänäkin päivänä. Menneisyys ei ole tae tulevaisuudesta, mutta voinemme silti olettaa, etteivät kaikki uhkakuvat tälläkään kertaa toteudu. Pelottavilta tuntuvat asiat latistuvat arkipäivässä. Robotit eivät vie kaikkia työpaikkoja, tekoäly ei korvaa ihmistä eikä itseään ohjaava auto yleisty vielä ihan lähivuosina (mikä antaa taksi- ja rekkakuskeille aikaa sopeutua muutokseen).

Sivulla 237 kirja maalaa tällaista kuvaa tulevaisuuden työtehtävistä: "Tuhat kertaa ihmistä nopeammin laskeva taikka reikäkortteja järjestävä kone, puheluita yhdistävät ja kaikki niihin liittyvät kirjanpitotehtävät suorittavat tekoaivot, sähkeitä vastaanottava ja niitä edelleen lähettävä elektroniajattelija, itsetoimisesti kirjeitä kirjoittava kirjoituskone, koneille käskyjä antava koneisto, lentokonetta ohjaava laite, automaattisesit tavaroita myyvät robotit, pitkiä rataosia valvovat ja vaihteita kääntävät asetinlaitteet, itsestään saamansa käskyt muistavat hissit, ilman vartijoita toimivat majakat, ohjaajattomat koneaurat taikka itsestään soittavat pianot, -- kaikki ne uhkaavat välittömästi monen ammatin olemassaolon perusteita. Tällaisia ovat laskijat ja toimistovirkailijat, puhelujen välittäjät, sähköttäjät, sihteerit, tehtaan työläiset, lentäjät, myyjät, rautatieläiset, majakanvartijat, maataloustyöntekijät ja kahviloiden pianistit".

Jonka johtopäätöksenä on seuraava kappale:

"Uhka, jonka 'Giant brains' (jättiläisaivot), tekoaivot kaikissa muodoissaan, inhimilliselle olemassaololle ja ihmisarvolle muodostavat, saa ne näyttämään pelottavilta. Yli-inhimillisin lihaksin varustettu kone ei enää ole sensaatio nykyajan ihmiselle, mutta yli-inhimillisin aivoin varustetut koneet herättävät ahdistavia mielikuvia jopa kehitykseen uskovassa 20. vuosisadan teknikossakin".

Sivulla 170 Strehl maalaa synkkiä näkymiä toimistotyöntekijöille, sillä "elektroni-ihmiset" tekevät toimistyöläiset tarpeettomiksi. "Tämä tehtaissa ja toimistoissa tapahtuva toinen teollinen vallankumous tulee varmasti aiheuttamaan suunnattomia yhteiskunnallisia probleemoja kaikilla aloilla. Jopa katastrofaaliset iskut voivat vavahduttaa nykyaikaista yhteiskunnallista rakennettamme".

Tämä uhkakuva ei toteutut. Päinvastoin, seuraavan 50 vuoden aikana toimistotyöntekijöitä tarvittiin enemmän kuin koskaan. Ja nyt pohdimme jälleen ihan samaa kysymystä.

Kirjan lopussa pelätään koneiden avulla käytävää kolmatta maailmansotaa, joten viimeisen luvun otsikko on "JA JOS RAUHA SÄILYY".

"Myös jos rauha säilyy, robotit tulevat mullistavasti vaikuttamaan elämäämme. Teollisuus automatisoituu, mutta kysymys vapaa-aikojen käytöstä tulee olemaan vaikeimpia ja mielenkiintoisimpia probleemeja, mitä ihmiset saavat ratkaistavakseen, on prof. Wiener ennustanut."

Strahlin mukaan tekniikan ansiosta ihmisillä tulee olemaan paljon vähemmän tekemistä kuin nykyään. Optimistien mukaan ihminen silloin vihdoinkin jälleen muistaa itsensä ja voi uudelleen löytää "ikuisten arvojen" luo. Sivistyksen uusi kukoistuskausi olisi tämän seurauksena (s. 298).

Strehl pelottelee lukijoita television ja radion tyhmentävällä vaikutuksella: "yleisradion ydinprobleema ja vallitsevana vaarana näyttää olevan, että se muodostaa jatkuvan pakenemisen kiusauksen. Yksinäisyydessään ihminen ei enää kärsi väliaikaa. Sen tähden hänen vapaa-aikansakin on oltava automaattisesti säännösltetyä, mikä tavallaan vastaa tehtaiden liikkuvia nauhoja... kaukonäkeminenkin uhkaa uutena teknillisenä apuneuvona tehdä ihmiset orjikseen sen sijaan, että palvelisi heitä". Mitähän Strehl olisi sanonut internetistä?

Linux - netin suurin tietoturvauhka

$
0
0
Yllättävää kyllä, Linuxista on tullut netin suurin tietoturvauhka. Lokakuun lopun Mirai-hyökkäys netin nimipalvelua vastaan osoitti, miten vielä muutama vuosi sitten harmittomina pidetyillä valvontakameroilla ja itkuhälyttimillä voidaan tukkia nimekkäitä nettipalveluita. Tätä harva osasi kuvitella vielä muutama vuosi sitten.

Huoli IoT-laitteiden ("esineiden internet", käytännössä nettiin kytketyt kodinkoneet ym. ei-tietokonelaitteet) turvallisuudesta heräsi jokin aika sitten osana laajempaa kyberturvallisuusajattelua. Olemme kiinnittäneet paljon huomiota tietokoneisiin ja palvelimiin, joita päivitetään säännöllisesti. Muut laitteet ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Kodin älylaitteiden (riista- ja valvontakamerat, itkuhälyttimet, televisiot ym.) tietoturvassa on kaksi isoa ongelmaa. Ensinnäkin niiden päivittäminen on hankalaa tai tyystin mahdotonta. Valmistaja unohtaa myymänsä laitteet saman tien eikä tarjoa niihin päivitysmahdollisuutta, eikä kaikissa laitteissa ole edes komentoja, joilla päivityksen voisi tehdä.

Toiseksi laitteet kilpailevat halvalla hinnalla ja ominaisuuksien suurella määrällä, mikä on huono yhdistelmä. Valmistajat eivät kiinnitä huomiota tietoturvaan, koska sillä ei ole merkitystä myynnin kannalta. Tämä ajattelu on nyt kostautunut.

Monissa pienlaitteissa nettiyhteydestä ja perustoiminnoista vastaa karsittu Linux, joka on upotettu (embedded) laitteeseen sellaisenaan, black box -periaatteella. Lokakuussa levinnyt Mirai-haittaohjelma kokeilee yleisiä käyttäjätunnuksia ja salasanoja, ja sisään päästyään lataa itsestään kopion laitteen muistiin. Se alkaa etsiä uusia uhreja ja odottaa samalla ohjeita komentopalvelimelta. Palvelin voi käskeä esimerkiksi tekemään palvelunestohyökkäyksen haluttuun ip-osoitteeseen.

On vähän epäoikeudenmukaista syyttää IoT-laitteiden saastumisesta Linuxia, mutta jos kyse olisi Windowsista, tehtäisiin juuri niin -- paitsi että Windowsissa ei ole telnetd- ja ssh-ominaisuuksia, joita Mirai käyttää. Tässä suhteessa Windows olisi ollut turvallisempi valinta. Linux olisi turvallinen, jos laitteet olisi tehty oikein. Mitä järkeä on avata pääsy kameran muistiin, vaikka käyttäjä tietäisikin oikean tunnuksen ja salasanan? Hänen pitäisi ainoastaan nähdä valvontakameran kuvat tai kuulla itkuhälyttimen ääni, mutta muistiin ei ole mitään asiaa.

Hyvä puoli on, ettei IoT-laitteissa useinkaan ole pysyvää muistia, joten mato jää keskusmuistiin ja kuolee, kun sähkö katkaistaan. Suojaamaton laite tosin saastuu nopeasti uudelleen, sillä tartuntayrityksiä riittää netissä tälläkin hetkellä.

Toinen hyvä puoli on, että Mirain käyttämä salasanalista on yksinkertainen ja sisältää vain englanninkielisiä sekä laitevalmistajien vakiosalasanoja. Suomalainen käyttäjä on turvassa, kunhan muistaa vaihtaa salasanaksi vaikka "salasana" tai "johanna" (joka on jostain syystä Suomen yleisimpiä salasanoja). Vahva salasana on tietenkin parempi, mutta Mirain torjumiseksi riittää melkein mikä tahansa suomen kielen sana.

Tekniikka ja talous uutisoi viime viikolla, että tutkijan kokeilussa kotireitittimeen yritettiin murtautua lähes 5000 kertaa vuorokaudessa. Luku tuntui korkealta, joten katsoin oman testilaitteeni tilastot. Sen lokiin oli kertynyt alkuvuodessa keskimäärin 1259 yhteydenottoa joka vuorokausi. Silmämääräisesti arvioiden jokaiseen yritykseen liittyi 2-4 yhteydenottoa samasta IP-osoitteesta, joten efektiivinen yritysten määrä oli ehkä 300-500 kappaletta vuorokaudessa.

Lukua voi verrata vuoden 2013 palomuuriraporttiin, jossa yhteydenottoja oli keskimäärin 163 kappaletta vuorokaudessa. Kolmessa vuodessa koputtelujen määrä on lähes kymmenkertaistunut ja kuluneen vuoden aikana vähintään kolminkertaistunut:

Koputtelujen määrä kolminkertaistunut alkuvuodesta.
Kun tarkastellaan pelkkiä 23-portin (Telnet) yhteyksiä, trendi näkyy vielä selvemmin:

Portti 23
Telnetiä käyttävien matojen määrä on moninkertaistunut alkuvuodesta. IoT-turvaongelmat ovat epäilemättä tämän vuoden tietoturvatrendi -- ja se johtuu epäsuorasti Linuxista.

Postikortti Onecoinistilta

$
0
0
Ujo onecoinisti muisti minua postikortilla. Hauska kortti, Boliviasta näköjään. Kaveri oli niin vaatimaton, ettei halunnut mainita edes nimeään. Ei varmaan halua, että muut suomalaiset alkavat kadehtia hänen miljooniaan.

El Burro
Kohteliaskin lähettäjä oli, esittäytyi Ystäväksi ja tituleerasi oikein Herra Tietäjäksi:

"Sinä olet Suomelle tullut kalliiksi"
Ystävä kysyy, enkö kehtaa tunnustaa olleeni väärässä, onko Bitcoinin kurssi laskussa ja valittaa, että olen tullut kalliiksi Suomelle.

Valitettavasti Onecoinin tarina ei ole koskaan ollut niin umpisolmussa kuin nyt. Kukaan ei halua enää kommentoida yhtiön asioita julkisesti, maajohtajana esiintynyt Tommi Vuorinen on hänkin sulkenut suunsa. Kolikon "kurssi" näkyy ilmeisesti vain jäsenille, julkista tietoa ei enää ole ja Xcoinx näyttää vain tulossa-sivua:

"Coming soon"
"Louhinnan" etenemistä ei voi arvioida, koska tieto kolikkojen määrästä on niin ikään hävinnyt. Nyt edes KRP ei voi odottaa 80 % rajan täyttymistä.

Lupauksista huolimatta kauppapaikkoja tai konvertoivaa Mastercardia ei ole tullut. Yhtiön käyttämä pankkitili vaihtuu koko ajan, kun pankit ilmeisesti kieltäytyvät välittämästä maksuja ko. firmalle. Lokakuun videolla Ruja ilmoitti saavansa tytön ja vähän myöhemmin hän kertoi jo saaneensa lapsen. Ota näistä nyt selvää.

Oleellista on, etteivät onecoinistit edelleenkään voi tehdä varallisuudellaan muuta kuin unelmoida tulevaisuudesta ja kasvattaa odottaessaan verkoston (=kuplan) kokoa.

Ystävä väittää minun tulleen kalliiksi Suomelle. Raha, joka ei tule mistään tuotannollisesta toiminnasta, on pois joltain muulta. Jos joku Onecoinilla ansaitsee, hänen tulonsa ovat toisen henkilön menoa.

Sen sijaan Wincapitan sotkujen selvittely ja oikeudenkäynnit ovat tulleet Suomelle todella kalliiksi.

Kääntäjän erikoinen New York -lipsahdus

$
0
0
Pidän Lee Childin jännäreistä, joiden päähenkilönä on Jack Reacher. Niiden juonet tai henkilökuvaukset eivät ehkä ole maailman parhaita, mutta kerronnassa ja ympäristön kuvauksessa on taianomaista imua. Kyse ei ole remesmäisestä tapahtumien vyörytyksestä, vaan hienovaraisemmasta ympäristön ja tapahtumien kuvaamisesta. Usein tapahtumat sijoittuvat USA:n syrjäseuduille, mikä itselläni lisää niiden viehätystä.

Äskettäin luin Paluu päämajaan -kirjan tietämättä, että tuleva elokuva perustuu juuri siihen (harmi, sillä kirja ei ole tekijänsä parhaita, mutta ehkä muita helpommin filmatisoitavissa). Kohdassa, jossa päähenkilö kumppaninsa kanssa pakenee poliisia Washingtonissa, kirja yllättäen pohtii vaihtoehtoa jäädä New Yorkiin (kuvakaappaus sähkökirjan sivulta, kiitos Elisa Kirjan):
Miksi Washingtonissa pakeneva Reacher jäisi New Yorkiin?
Kävin eilen Akateemisessa kirjakaupassa tarkistamassa, mitä alkuperäisteos sanoo asiasta. Elokuvan ansiosta kirja olikin helppo löytää.

Lee Child: Never go back
Alkuperäinen kohta menee seuraavasti: "Where can you go with thirty bucks? There are only four possibilities. Either you hole up in town and sleep in a park, or you head for Union Station, or the big bus depot right behind it, and you go to Baltimore or Philly or Richmond, or else you head the other way, west, on the little municipal bus."

Ruotsinnos går so här: "Vart kan man ta vägen med trettio dollar? Det finns bara fyra möjligheter. Antingen gömmer man sig i staden och sover i en park, eller också beger man sig till Union Station, eller till den stora busstationen bakom, eller också åker man till Baltimore eller Philadelphia eller Richmond, eller i andra riktningen, med den lilla lokalbussen".

Näyttää siltä, että kokenut suomentaja on lipsauttanut tekstiin New Yorkin ihan vahingossa -- liekö Union Station sotkenut ajatuksia? Monelle tutuin Union Station -asemia sijaitsee New Yorkissa, mutta saman nimisiä asemia on ainakin Chicagossa, Los Angelesissa -- ja Washingtonissa.

50 states

$
0
0
Tänä syksynä saavutin tavoitteeni autoilla kaikissa Yhdysvaltojen 50 osavaltiossa. Olen jo lähettänyt hakemuksen leikkimielisen All fifty states clubin jäseneksi.

Se, että viimeiseksi osavaltioksi jäi Connecticut, joka on vajaan tunnin ajomatkan päässä JFK:n lentokentästä, oli puhdasta sattumaa. Käytyäni eri syistä noin kymmenessä osavaltiossa suunnittelin tarkoituksella muutaman autoloman kiertämään harvinaisempia paikkoja. Arkansas, Nebraska, Montana ja Pohjois-Dakota ovat alueita, joihin kukaan ei joudu vahingossa (ja harva edes tarkoituksella). Kesken kaiken herännyt idea kuvata osavaltioiden rajalla olevat tervetulokyltit mutkisti projektia, koska piti käydä muutamassa osavaltiossa uudelleen vain kyltin vuoksi.

Alun perin kiinnostukseni USAhan heräsi työmatkoilla. Näin, miten monipuolinen ja kiehtova maa USA on, jolloin syntyi halu nähdä loputkin -- ja nimenomaan autolla, sillä USA on kuin tehty autoilua varten. Autolla pääsee joka paikkaan, samoin majoittuminen ja ruokailu on suunniteltu autoilijoita varten. Bensa on edullista, mutta toisaalta etäisyydet ovat pitkiä. Esimerkiksi Teksasin osavaltio on pinta-alaltaan kaksi kertaa Suomen kokoinen. Ja osavaltioita on tosiaan 50 kappaletta. Alaska ja Havaiji vaativat erilliset matkat (Tiesitkö muuten, että Alaskan pääkaupunki on osavaltioiden pääkaupungeista ainoa, johon ei voi ajaa autolla? En minäkään).

Suomalaiset tuntevat USAsta lähinnä New Yorkin ja Los Angelesin, ja luulevat sen jälkeen tietävänsä jotain Yhdysvalloista. Todellinen USA avautuu valtavana panoraamana näiden kaupunkien välissä, ja sen todellisuus on aika lailla erilainen kuin tv-sarjojen ja elokuvien välittämä kuva antaa ymmärtää.

Autoilemalla eri puolilla Yhdysvaltoja olen saanut pintapuolisen käsityksen maasta. Sen perusteella uskallan sanoa vain, että kaikki yleistykset ovat vaarallisia, koska maa on niin tavattoman laaja ja monimuotoinen. Eurooppalaisen vapaamielinen Kalifornia ja Itärannikko ovat kuin eri planeetalta maatalous- ja teollisuusvaltaisiin osavaltioihin verrattuna. Siksi suomalaisten ja etenkin median on ollut vaikea ymmärtää Trumpin suosiota, mikä kertoo enemmän mediasta kuin Trumpista.

Trump on vahvoilla New Hampshiressa.
Eniten olen nauttinut Utahin mahtavista kallioista, Montanan jylhistä maisemista ja Coloradon komeista vuorista. Nevadassa on eniten ei-mitään-alueita (yhdellä niistä salaperäinen Area 51). Floridassa lähes täydellinen sää hellii eläkeläisiä, mutta koko osavaltio on tylsä ja parasta Key Westissä on sinne johtava pitkä ajomatka mahtavine siltoineen. Arkansas on kuin Pohjois-Karjala, lähes pelkkää metsää. Osavaltion poikki kulkee yksi iso moottoritie ja pääkaupunki Little Rockin asukasluku on samaa luokkaa Suomen Turun kanssa (sinällään uskomatonta, että Clintonien pariskunta on ponnistanut Washingtoniin ja Yhdysvaltojen huipulle juuri Little Rockista!).

Monesta elokuvasta tuttu maisema Utahin ja Arizonan rajalla.
Kansasin, Teksasin ja Oklahoman kumpuileva preeria on loputonta. Kalifornian ja New Mexicon autiomaat, kaukana siintävät vuoret ja edessä avautuva loputon tie herättävät vapauden tunteen, joka on tuttu monista elokuvista, mutta jota ei voi sanoin kuvailla.

Näissä maisemissa autoilijan sielu lepää (Joshua Tree Natural Park, Kalifornia).
Alaska muistuttaa Suomea niin maisemiltaan kuin ihmisiltään. Selvästi valkoihoinen, manner-USA:ta kalliimpi, ja palvelukulttuuriltaan kehittymättömämpi. Havaiji on lähes täydellinen paikka, sillä länsimainen hygienia ja infrastruktuuri yhdistyvät siellä trooppiseen ilmastoon ja Tyynen valtameren aaltoihin. Kahdentoista tunnin aikaero (repikää siitä, kesäaikaan siirtymisestä valittavat!) on pisin mahdollinen, ja lento Los Angelesista saarelle kestää lähes kuusi tuntia, vaikka aikavyöhykkeitä ylittyy vain kaksi.

Seuraavassa vielä muutama sekalainen havainto.

USA on lähes tyhjä

Suurin osa USAsta on autiota, melkeinpä tyhjää. Autiomaata, metsää ja valtavia peltoja on silmänkantamattomiin. Monet pienet kylät ovat autioituneet asukkaiden muutettua kaupunkeihin. Jälkeensä he ovat jättäneet hylättyjä bensa-asemia, rapistuvia ruokapaikkoja ja ränsistyneitä taloja.

Hylätty taukopaikkarakennus Alabamassa.

Loputtomasti ei mitään Oklahoman ja Kansasin rajalla.
Pienissä kylissä ja kaupungeissa saattaa joku asuakin, mutta ketään ei tunnu olevan kotona. Kaikki näyttää tyhjältä. Melkoinen ero tv-sarjojen elämää kuhiseviin suurkaupunkeihin, siis!

Intiaanisodat

Eurooppalaisten mamujen tullessa alkoivat konfliktit paikallisen väestön kanssa. Tämä vaihe ei ole mitenkään kunniakas Yhdysvaltojen historian kannalta, olivathan monet mamuista seikkailijoita tai suoranaisia rikollisia, jotka olivat jättäneet kaiken taakseen lähtiessään aloittamaan uutta elämää rapakon toisella puolella.

Fighting terrorism since 1492 (Tuba City, Arizona).
Villin lännen valloitus (oik. haltuunotto alkuperäisiltä asukkailta) tapahtui oman käden oikeudella. Uudisasukkaiden aikoinaan kantamat raamattu ja kivääri vaikuttavat asenteisiin tänäkin päivänä.

Intiaanisotien traagisimmat tapahtumat sattuivat Oklahoman ja Coloradon alueilla. Washitan verilöylyn (1868) paikalla on nyt muistomerkki, jonka kommenttiseinä kertoo, ettei kaikkea historiaa opeteta kouluissa vieläkään.

"I honestly never knew any of these acts and coming here just blew my mind".
Vielä järkyttävämpi oli vuoden 1864 Sand Creekin verilöyly Coloradossa, jossa ratsuväki tuhosi ystävällismielisen intiaanikylän, jonka asukkaista 2/3 oli naisia ja lapsia. Teurastuksen kuvaus puistattaa vielä tänäkin päivänä; intiaaneilta mm. leikattiin sukuelimet irti. Sotarikosta tutkittiin myöhemmin, mutta edes veritekoa johtanutta komentajaa (metodistipappi) ei koskaan rangaistu.

Aggressiivinen liikenne

Autojen suuri määrä ja vähäinen joukkoliikenne tuottavat valtavia liikenneruuhkia. Los Angelesin sadan kilometrin taajama-alue on yhtä jonotusta, liikennevaloissa seisomista ja iltaisin viiden kaistan leveydeltä seisovia ruuhkia. Työmatkaliikenne syö monta tuntia päivästä. Jep, avoautot ovat hienoja ja Tyynen valtameren rantatie houkutteleva, mutta näissä oloissa autosta on enemmän haittaa kuin iloa.

Jonojen vastapainoksi maanteillä ajetaan reippaasti ja aggressiivisesti. Kaistaa vaihdetaan viime tipassa ja monta kertaa peräkkäin, mikä johtaa helposti onnettomuuksiin. Myös isot rekat ajavat ronskisti eivätkä arkaile ohituksia ahtaissakaan paikoissa tai pienillä nopeuseroilla.

Yksi perustelu robottiautojen kehittämiselle on liikennekuolemien vähentäminen. Vaihtoehtona olisi opettaa amerikkalaiset ajamaan.

Bensan hinta vaihtelee suuresti osavaltiokohtaisista veroista johtuen. Tänä syksynä alimmat näkemäni hinnat olivat selvästi alle kaksi taalaa gallonalta (3,8 litraa), mikä vastaa noin 0,45 euroa litralta. Halpuus on kuitenkin näennäistä, sillä etäisyydet ovat pitkiä ja kaikkialle on lähes pakko mennä autolla. Polkupyörä, kävely tai julkinen liikenne (metro) ovat vaihtoehtoja vain joissain kaupungeissa.

USA on täynnä sääntöjä

Suomalaiset kuvittelevat usein, että vapaa USA on vastakohta Suomen ylisääntelylle. Todellisuus on jotain muuta, sillä sääntöjä ja rajoituksia riittää. Lait vaihtelevat osavaltiokohtaisesti, mutta myös piirikuntien (county) välillä on eroja, etenkin alkoholin myynnissä. Esimerkiksi Arkansasissa valtava Wall-Mart-tavaratalo ei myynyt edes olutta, koska se oli piirikunnassa kielletty; naapurikylässä myynti oli taas sallittua.

Polttopuiden tuominen osavaltioon kielletty.
Mainen ja Connecticutin osavaltioihin ei saa tuoda polttopuita tuhohyönteisten vaaran vuoksi. Kumma kyllä naapuriosavaltioissa tätä rajoitusta ei ole. Virginia kieltää tutkanpaljastimien käytön. Sakot roskaamisesta voivat olla tuntuvia, Massachusetssissa 10 000 dollaria, Oregonissa 8000 ja Kaliforniassa 2000 dollaria.

Roskaaminen kielletty 10 000 dollarin sakon uhalla.
Sääntely ulottuu korttelitasolle. Paremmilla asuinalueilla määrätään hyvinkin tarkasti pitämään huolta piha-alueesta ja julkisivusta. Jos valtio ei valvo, niin naapuri valvoo.

New Mexicon kaupunkialueella ei saa pyhänä myydä edes olutta.
Sääntöjä ei välttämättä noudateta yhtä tarkasti kuin Suomessa. Ehkä se johtuu juuri siitä, että osavaltioiden välillä liikkuvat ihmiset ovat tottuneet lakien muuttumiseen ja ristiriitoihin, eivätkä ota kaikkia kirjaimellisesti.

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta

"Matkustan ulkomaille oppiakseni tuntemaan kotimaata", sanoi joku ja oli oikeassa. Suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa on viime aikoina arvosteltu pahoinvointiyhteiskunnaksi ja on kysytty, mitä sana edes tarkoittaa. USAssa liikkuessa meille tuttu termi avautuu uudella tavalla. Hyvinvointiyhteiskunta on sitä, ettei kenenkään tarvitse työntää ostoskärryjä suurkaupungin kadulla ruokaa etsien eikä nuoren äidin ei tarvitse kerjätä liikennevaloissa vauva sylissään rahaa autoilijoilta.

Yksityinen, läpikaupallinen terveydenhuolto on johtanut siihen, että joka kolmas tv-mainos liittyy lääkkeisiin tai sairaaloihin. Hymyilevät asiantuntijalääkärit lupaavat parasta hoitoa ja uusinta teknologiaa syöpäsi hoitoon – tietenkin vain, jos vakuutuksesi hyväksyy sen. Potilaat kehuvat saaneensa elämänilonsa ja liikkumiskykynsä takaisin. Lääkitystä mainostetaan jokaiseen vaivaan.

Ehkä hyvinvointiyhteiskuntaan voi laskea myös sivistyksen. USAssa riittää, että tuntee oman piirikunnan asiat, miksi vaivata päätään osavaltion saati jonkin merentakaisen vieraan valtion asioilla? Eurooppalainen voi kummeksua tällaista ajattelua, mutta kuinka moni meistä tuntee USAn asioita? Kuinka moni osaisi sijoittaa kartalle Wyomingin, Rhode Islandin tai edes New Hampshiren?

Kansan tietämättömyyttä on käytetty härskisti hyväksi tämän syksyn vaaleissa. Pari viikkoa sitten käydessäni televisiossa pyöri runsaasti tuleviin vaaleihin (muihinkin kuin presidenttiin) liittyviä mainoksia. Yksikään ei kehunut omaa ehdokasta, kaikissa keskityttiin kilpailevan ehdokkaan haukkumiseen ja tämän virheiden listaamiseen.

Armeijan vaikutus näkyy kaikkialla

Sotateollisuuden suuri merkitys ja armeijan vaikutusvalta näkyy kaikkialla. Varuskunnat ja asetehtaat ovat monissa kaupungeissa suurin työllistäjä, joten niillä on myös poliittista valtaa. Aseriisunta olisi kauhistus ja johtaisi laajaan työttömyyteen. Moottoriteitä ja siltoja on omistettu eri sotien veteraaneille. Palkka-armeija houkuttelee uusia työntekijöitä näyttävillä mainoksilla.

Merijalkaväen mainos.

Drone-valmistaja yhteisönsä palveluksessa.
Shreveportissa Louisianassa voi lähettää oman valokuvansa armeijan valomainokseen:

"Proud military" - sinun kuvasi tähän.
Erityisen vahva armeijan tuki on Alaskassa, jossa kyltti toivottaa sotilaat tervetulleiksi jo lentokentän terminaalissa.

"Terveuloa kotiin, sotilaat"
Eniten ihmettelen ilmavoimien tukikohtia, joita tuntuu olevan useita jokaisessa osavaltiossa. Odottaako maa miehitystä, vai miksi ilmavoimien pitää olla läsnä kaikkialla? Kuinka strategisesti tärkeitä ovat vaikka Floridan rantakaistaleella sijaitseva Patrick AFB tai New Mexicon ja Teksasin rajalla sijaitseva Cannon AFB?

Kaiken kaikkiaan USA on valtavan iso maa, jota on helppo suositella autolla liikkuvalle matkaajalle – kunhan jaksaa istua autossa ja muistaa välttää suurkaupunkeja. Ystävälliset ihmiset kruunaavat upeiden maisemien ja lukemattomien luonnonpuistojen tuottamat elämykset.

Väitetään, että henkilökunta on ystävällistä vain juomarahojen vuoksi. Se ei pidä paikkaansa. Välittömyys on sisäsyntyistä. Se voi olla pinnallista -- mutta hei, pinnallinenkin ystävällisyys on parempaa kuin suomalainen syvällinen jurous.

Lisää matkavalokuvia Kuvat.fi-galleriassa.

Posti ei saa hyväksyä nimettömiä osoitteenmuutoksia

$
0
0
Luultavasti Suomen pahin identiteettivaras on saanut lopullisen tuomionsa hovista. Käräjäoikeuden tuomiosta oli kerrottu jo aiemmin. Runsaan kahden vuoden ehdoton vankeustuomio on sentään jotain, mutta sekin tuli lähinnä 13 taloudellisesta petoksesta. Toisen ihmisen elämän tuhoamisesta muulla kuin väkivallalla ei edelleenkään rangaista juuri nuhtelua kummemmin. Tämä on selvä epäkohta.

Käsittämätöntä kyllä, Sara Syvänorolla oli pohjalla 19 vastaavantyyppistä rikosta. Ja rikokset ovat helppoja tehdä -- ei tarvitse kuin varastaa uhrin lompakko, selvittää ajokortista henkilötunnus ja tehdä uhrin elämästä helvettiä. Omaehtoinen luottokielto ja uusien korttien hankkiminen auttavat vain rajallisesti.

Posti helpottaa identiteettivarkaan työtä ottamalla vastaan osoitemuutosilmoituksia paperilomakkeella, jonka voi pudottaa mihin tahansa postilaatikkoon. Ilmoituksen luotettavuuden takaa vain allekirjoitus, jonka aitoutta posti ei voi verrata mihinkään. Se on siten yhtä tyhjän kanssa, aivan kuin jättäisi ilmoituksen nimettömänä.

Viikko sitten Aamulehti kertoi kiusanteosta, jonka kohteeksi joutui tamperelainen vihreiden kaupunginvaltuutettu Irene Roivainen. Luvattoman osoitteenmuutoksen seurauksena laskuja ja muita posteja jäi saamatta. Ilmeisesti sama tekijä on toistanut temppunsa.

"Postin kääntäminen uuteen osoitteeseen ilman, että itse saaja on siitä tietoinen, on valitettavasti mahdollista, kertoo Postin riskinhallinta- ja turvallisuusjohtaja Markku Rajamäki". Mitäpä jos Posti tekisi asialle jotain? Postin pitäisi vähintään tarkistaa ilmoittajan henkilöllisyys konttorissa tai vaatia sähköistä tunnistautumista verkossa (uutisessa tosin mainitaan, että Syvänoro oli tehnyt muuttoilmoituksen sähköisesti mikä herättää kysymyksen, oliko varas saanut myös pankkitunnukset).

Postin tapa arvioida riskejä on vähintään kummallinen. Aiemmin se hyväksyi muuttoilmoitukset jopa puhelimitse, mutta siitä luovuttiin turvallisuusongelmien vuoksi. Tuntemattoman henkilön allekirjoitus paperilla ei ole tasan yhtään turvallisempi, mutta se näköjään riittää?

Postin edustajan kommentti kertoo paljon: "Jos me edellyttäisimme jonkinlaisia varmistuksia esimerkiksi niin, että lomake pitäisi toimittaa henkilökohtaisesti postin palvelupisteeseen, se olisi asiakkaitten kannalta haasteelliselta ja tavallaan veisi kotikuntalain kirjalliselta ilmoittamiselta pohjaa. Mikä kirjallinen prosessi on se, johon liittyy myös henkilökohtainen käynti jossakin?" (huomaa pakollinen haasteellista-sana, kuten aina virkamieskielessä).

"Mikä kirjallinen prosessi se on..." on kerrassaan lapsellinen heitto. Uhrit ansaitsevat parempaa.

Kun aiheesta virisi keskustelua Twitterissä, Posti tyrmäsi myös sähköposti-ilmoituksen vetoamalla samaan turvattomuuteen:

Sähköposti ei kelpaa, mutta tuntematon allekirjoitus käy?
VRK:n rekisterissä saisi olla virallinen sähköpostiosoite (ehkä se tulee kaikille tämän muutoksen myötä), mutta tällä hetkellä sähköposti ei riitä ratkaisemaan ongelmaa.

Ongelman takana on ikiaikainen dilemma mukavuuden ja turvallisuuden välillä. Jokainen yritys haluaisi palvella asiakkaita helposti ja nopeasti (eli vähillä kustannuksilla), mutta yleensä vaivattomuus merkitsee turvattomuutta.

Moni on yllättynyt kuullessaan, miten helppoa osoitteenmuutoksen tekeminen on. AL:n jutussa kirjoitetaan "Lomakkeella postin kääntäminen onnistuu periaatteessa väärentämällä allekirjoitus" -- ei mitään periaatteessa, vaan ihan käytännössä. Haetaan postista lomake kuorineen, kirjoitetaan siihen kotona mitä halutaan, ja pudotetaan kirje lähimpään postilaatikkoon. Niin helppoa se on, kukaan ei tarkista mitään.

Allekirjoitusta ei tarvitse edes "väärentää", koska postilla ei ole mitään, mihin sitä voisi verrata. Voi siis ihan omalla käsialalla kirjoittaa uhrin nimen.

Posti ei voi vielä pitkään aikaan siirtyä pelkkiin sähköisiin ilmoituksiin, mutta lomakkeella ilman mitään tarkistuksia tehtävät osoitteenmuutokset eivät ole tätä päivää. Tarkistaahan posti henkilöllisyyden jokaiselta pakettia noutavalta, eikä se ole mikään ongelma -- ja heitä on varmasti enemmän kuin osoitteensa muuttajia.

Miltä kuulostaisi perustelu "Emme tarkista paketin tai rahalähetysten hakijoiden henkilöllisyyttä, koska se olisi turhan haasteellista. Kyllähän se, että henkilöllä on hallussaan pakettiosoituskortti tai siihen liittyvä koodinumero, riittää varmistamaan että kyse on oikeasta henkilöstä."

No ei todellakaan.

(Tekstiä muokattu 20.11.2016)

Ratkaisuja Postin todennusongelmaan on, muilla vielä hankalampaa

$
0
0
Edellinen postaukseni Postin osoitemuutoksista herätti keskustelua, ja hyvä niin. Miten estää huijareita ja kiusaajia tekemästä valheellisia osoitemuutosilmoituksia niin, ettei prosessi samalla muutu liian hankalaksi oikeiden muuttajien kannalta?

Postille terveisinä kaksi ideaa, toinen blogin kommenteista ja toinen Twitteristä. Ensinnäkin posti voisi paperisen muuttoilmoituksen saatuaan lähettää ilmoituksen muuttajan vanhaan osoitteeseen. Pelkkä ilmoitus "teidän muuttoilmoituksenne on vastaanotettu ja rekisteröity, jos asiassa on epäselvyyksiä ottakaa yhteys lähimpään postiin" riittäisi. Uutta osoitetta ei tarvitse mainita.

Jos henkilö on jo oikeasti ehtinyt muuttaa, vanhaan osoitteeseen lähetetty viesti saattaa palautua postiin tai kääntyä uuteen osoitteeseen, mutta entä sitten? Ainakin silloin, kun muuttaja on ostanut postin kääntöpalvelun, ilmoitus pitäisikin lähettää vanhaan eikä uuteen osoitteeseen, koska näin käännön toimivuus tulisi testattua.

Toinen ehdotettu ratkaisu oli tarjota kansalaisille mahdollisuus kieltää osoitteenmuutos ilman vahvaa todennusta. Tämä vaatisi osoitetietokantaan yhden uuden kentän ja kansalaisilta oma-aloitteisuutta, mutta niinhän omaehtoinen luottokieltokin toimii (ja se on vieläpä maksullinen).

Ihan vähällä vaivalla osoitetietokantaan saisi myös henkilön itsensä ilmoittaman sähköpostiosoitteen, johon lähtisi automaattisesti ilmoitus osoitteenmuutoksesta. Eikö Suomen pitänyt olla edistynyt maa näissä asioissa?

Nyt Posti, tehkää tälle jotain, älkääkä piiloutuko haasteellista-fraasien taakse!

Moni on luullut, että osoitteenmuutos pitää tehdä henkilökohtaisesti tai ainakin varmistaa pankkitunnuksilla, mutta ei -- konttorista saatava lomake riittää ja sen voi pudottaa postilaatikkoon.

Lomake helpottaa identiteettivarkaan työtä.
Lomakkeella kysytään vanha ja uusi osoite, joten tieto lomakkeella tehdystä muutoksesta olisi helppo postittaa myös vanhaan osoitteeseen. Lomakkeella kysytään myös sähköpostiosoite, joten tieto saattaa olla järjestelmässä ennestään -- sitä ei vain käytetä mihinkään. Ja toisin kuin veroilmoituksessa, ilmoittaja ei vakuuta tietoja oikeiksi. Allekirjoituksella hän ainoastaan hyväksyy Postin sopimusehdot.

Allekirjoitus vahvistaa sopimusehtojen hyväksynnän, ei tietojen oikeellisuutta.
Ongelma ei koske pelkkää kotiosoitetta. Yritysten osoitteita (ja muitakin tietoja) väärennetään samalla tavalla Patentti- ja rekisterihallitukseen.

Kirjoitin aiheesta keväällä Tivi-lehden kolumnin ja nostin siinä esiin mm. mahdollisuuden ilmoittaa osoitteekseen mitä tahansa. Osoitteen oikeellisuutta ei tarkisteta missään vaiheessa. Jos asunnon haltija on eri sukupuolta kuin "muuttaja", viranomaiset tulkitsevat heidät avopariksi, eikä asunnon haltijalla ole mitään keinoa edes kysyä keitä minun osoitteessani on merkitty asuvaksi. Tämäkin aukko pitäisi tukkia. MyDatan hengessä minulla on oikeus tietää, keitä osoitteessani asuu.

Hesarin oikeustoimittaja Susanna Reinboth kirjoitti muutama viikko sitten, miten viranomaisia voi huijata puhelimessa kertomaan toisen henkilön arkaluonteisia asioita (Arkaluonteisten tietojen jakaminen ei voi perustua pelkkään luottamukseenjotain on tehtävä sille, että viranomaiset antavat salaisia tietoja puhelimitse; asiakkaiden löperö tunnistus sosiaali- ja terveyspalveluiden puhelinpalvelussa vaarantaa sekä asiakkaiden että työntekijöiden oikeusturvan).

Virkailijan on vaikea tietää soittajan todellista henkilöllisyyttä. Tilanne eroaa Postista siinä, että vanhusten ja lasten asioissa tietoja on pakkokin luovuttaa ulkopuolisille, eikä puhelinasioinnissa voi vaatia vahvaa todennusta. Toisaalta virkailija voi tehdä puhelimessa kontrollikysymyksiä, jotka auttavat henkilöllisyyden varmentamisessa. Mikäli mahdollista, kohdehenkilön tulisi itse ilmoittaa, mistä puhelinnumeroista tuleviin soittoihin hänen tietojaan saa luovuttaa.

Täydellistä ratkaisua tähän ongelmaan ei ole. Toimet täytyy suhteuttaa väärinkäytösten määrään ja kohdehenkilölle koituvaan hyötyyn. Sekään ei voi olla oikein, ettei vieraalla paikkakunnalla asuva lapsi pysty hoitamaan dementoituvan vanhempansa asioita ilman henkilökohtaista käyntiä. Tämä on loputonta tasapainoilua mukavuuden ja turvallisuuden välillä.

Viime viikolla tietoturvakurssin tauolla keskustelimme kurssilaisten kanssa muista tavoista huijata ja kiusata toista henkilöä perättömillä ilmoituksilla. Niitä löytyi vaikka kuinka paljon. Esiintymällä sujuvasti, käyttämällä oikeita termejä ja selvittämällä muutaman numeron etukäteen pystyy yhdellä puhelinsoitolla esimerkiksi... jaa, enpä listaakaan niitä tähän. Ymmärrettävistä syistä.

Tietoturvan näkökulmasta siirtyminen sähköiseen asiointiin on oikea suuntaus. Se nopeuttaa asioita ja mahdollistaa ilmoittajan luotettavan todentamisen. Mutta aina jää tapauksia, joissa asiat pitää hoitaa kiireellisesti ja ilman netin apua.

Postin ongelma on näihin verrattuna niin helppo, ettei sen ratkaiseminen ole kuin viitseliäisyydestä kiinni. Eikä enää yhtään haasteellista sanaa!

Mobiiliviruksia on liian vähän

$
0
0
Uutiset kertovat mobiiliviruksista, jotka vaarantavat käyttäjän tietoturvan. Tämän päivän Ilta-Sanomat varoittaa pankkitunnuksia urkkivasta haittaohjelmasta: "Ikävä tuulahdus pc-maailmasta: Puhelimen haittaohjelma urkkii pankkitunnukset ja estää torjuntakeinot".

Uutisessa ei kerrota, miten haittaohjelma pääsee puhelimeen. Vaikeaa sen täytyy olla, koska appseja voi asentaa vain Googlen tai Applen omasta sovelluskaupasta. Toisin kuin PC:ssä, sähköpostilla tulevia ohjelmia ei pysty asentamaan älypuhelimeen vaikka yrittäisi. Se siitä ikävästä tuulahduksesta PC-maailmasta.

Uutisen mukaan Asentuessaan se pyytää puhelimen pääkäyttäjän oikeuksia. Jos käyttäjä myöntää ne, Email-ikoni katoaa sovellusvalikosta. Tässä ei ole mitään järkeä. Android-järjestelmässä pääkäyttäjän oikeudet on vain järjestelmällä itsellään, eikä käyttäjä voi myöntää niitä kenellekään.

Vain suojaukset murtamalla (roottaus, iPhonessa jailbreaking) käyttäjä pystyy ohittamaan puhelimen suojaukset ja aiheuttamaan vahinkoa. Mutta jos osaa (ja viitsii) tehdä tämän, osaa varmaan suojautua myös viruksilta. Ainakaan silloin ei voi syyttää muita kuin itseään.

Ja jos jaksaa lukea jutun loppuun asti käy ilmi, että haittaohjelma on suunnattu saksalaisiin uhreihin. Vaara siis ohi. Lähteenä lienee ollut tämä sivu, joka ei sekään vastaa keskeisiin kysymyksiin.

Epätarkka, pelotteleva ja virheellinen tietoturvauutisointi on valitettavan yleistä. Ei ihme, jos käyttäjäparat ovat ihmeissään -- ja juuri tätä epävarmuutta tietoturvayhtiöt käyttävät hyödykseen.

Kaspersky on alkanut tarjota tietoturvaohjelmansa ensimmäisen vuoden lisenssiä ilmaiseksi. Ilta-Sanomien haastattelussa yhtiön pohjoismaiden johtaja selittää asiaa näin: "markkinat ovat vielä jakamatta, ja kyseessä on keino saada asiakkaita uudella markkinalla".

Ainakin markkinointijohtaja on rehellinen. Kyse on markkinaosuuden hankkimisesta alalla, josta odotetaan tulevaa kasvua. Johtaja ennustaa, että kahden vuoden aikana yli puolet ihmisistä alkaa käyttää tietoturvaohjelmaa Android-puhelimissa. Lisäksi tietoturvasta tulee myyntiargumentti, jota aletaan käyttää mainonnasta.

Jälkimmäinen on helppo uskoa, ensimmäistä epäilen. Tietoturvayhtiöt ovat ennustaneet mobiilivirusten tuloa jo usean vuoden ajan, mutta yhtään epidemiaa Suomessa ei ole tullut tietooni. Yhtiöiden kannalta mobiiliviruksia on edelleen aivan liian vähän. Ongelmia ovat sen sijaan tuottaneet turva-aukot ja valeohjelmat, mutta ensimmäisiin turvaohjelmat eivät juuri auta ja jälkimmäiset (yleensä pelit tai muut hupiohjelmat) poistetaan Google Play / Applen Appstore-kaupasta nopeasti.

Mutta Kaspersky yrittää parhaansa ja jokainen kiinnostunut voi hakea sen ilmaiseksi testiin Google Play -kaupasta.

Tarkistus.
Ensimmäisellä tarkistuksella Kaspersky antoi puhtaat paperit:

"Uhkia ei havaittu".
Kuitenkin jo seuraavana päivänä tuloksena oli seitsemän ongelmaa:

"7 uhkaa havaittu".
Mitä ne ongelmat olivat? Sitä ohjelma ei kerro. Pitäisi ilmeisesti ostaa ohjelman kaupallinen versio, jotta saisi tietää. En viitsi, sillä epäilen "uhkien" olevan lähinnä teoreettisia.

Tämän päivän tilanteessa älypuhelimen tietoturvaohjelmasta on vain vähän hyötyä. Voi olla, että tilanne on parin vuoden päästä toinen, mutta se edellyttää haittaohjelmien tekijöiltä jotain aivan uutta tekniikkaa.

Sähköpostimerkki vai 1 euron itsepalvelumaksu?

$
0
0
Sähköinen itsepalvelu on usein kätevää, mutta pitääkö siitä vielä maksaa erikseen? Onko kohtuullista periä lisämaksua siitä hyvästä, että asiakas vastaa tulostuksen kustannuksista itse? Vai sähköpostimerkistäkö tässä maksetaan?

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun ostin lippua Musiikkitalon konserttiin Ticketmasterin kautta. Lippu maksoi 25 euroa, minkä päälle tuli 10 % osuus nettipalvelun käytöstä -- ja tämän päälle vielä yksi euro lipun tulostamisesta.

Lipun hinta 25 euroa. 
Sähköpostiin tullut erittely maksuista:

Lipun lisäksi muita kuluja 3,50 euroa.
Kymmenen prosentin siivu Ticketmasterille kuulostaa (melkein) kohtuulliselta, jos vaihtoehtona on jonottaa puhelinpalveluun tai lähteä konserttitalon lippuluukulle. Mutta mistä tuo yksi euro tulee?

Ihmettelin asiaa lippua ostaessani, mutta en ottanut kuvaa siitä. Niinpä alla oleva kuva on toisesta konsertista, vastaavasta tilanteesta:

Sähköpostimerkki maksaa euron.
Lipun toimitukselle on neljä vaihtoehtoa. Halvinta (lue: ilmaista) on hakea lippu kaupasta tai R-kioskilta, missä se tulostetaan paperille. Jos haluaa lipun PDF-tiedostona sähköpostiin ja tulostaa sen itse, pitää maksaa euro lisää.

Tämä tuntuu suoranaiselta rahastukselta. PDF-tiedoston muodostaminen ja lähettäminen sähköpostilla ei maksa Ticketmasterille senttiäkään, mutta lipun tulostaminen R-kioskilla tai lippumyymälässä maksaa. Jälkimmäisen kustannuksista Ticketmaster vastaa kuitenkin itse. Jos asiakas ei halua lähteä R-kioskille, tästä mukavuudesta veloitetaan euro (ja mahdolliset tulostuskustannukset, jotka kodin mustesuihkulla voivat olla kalliita - PDF-tiedoston voi toki näyttää suoraan puhelimestakin). Asiakas tekee työn prosessissa, joka on myyjälle edullisempi, ja silti tästä veloitetaan enemmän.

Kyse on periaatteesta. Pitääkö meidän tehdä myyjän työ itse ja vielä maksaa siitä?

Olen kuullut palvelumaksuista, mutta tässä on kyseessä itsepalvelumaksu.

Klikkiotsikot laskevat journalismin arvostusta

$
0
0
Perinteisen journalismin arvostus on laskussa, eikä ihme. Yksi syy ovat yliampuvat otsikot ja liikoja lupaavat ingressit, joilla nettilukijoita houkutellaan. Erityisen räikeältä tämä näyttää silloin, kun paperilehden perinteinen juttu asetetaan nettiversion rinnalle.

Viime sunnuntaina Hesarissa oli kiinnostava juttu taloussimulaattorista, jolla lasketaan valtiontalouden kehittymistä eri parametreilla. Paperilehdessä juttu alkoi näin:

Paperiversio.
"Kone nimeltä Kooma. Valtioneuvoston linnassa Jukka Railavo käyttää taloussimulaattoria, jolla on valtava vaikutus suomalaisten elämään. Koomalla lasketaan, kannattaako Suomen elvyttää vai leikata. Mutta luotetaanko sen laskelmiin liikaa?"

Hesarin nettiversioon aloitusta oli tehty räväkämmäksi ("sexed-up", sanoisi amerikkalainen):

Nettiversio.
Nyt Hesari oli oikein selvittänyt, mikä on leikkauspolitiikkaan vaikuttava koneäly. Myös ingressi oli seksikkäämpi: "Harva tietää, mikä on Kooma. Vielä harvempi on sitä nähnyt. Siitäkin huolimatta, että sillä on merkittävä rooli suomalaisessa päätöksenteossa. HS pääsi yksinoikeudella testaamaan Valtionvarainministeriön ja Suomen Pankin taloussimulaattoreita".

Todennäköisesti verkkotoimittaja oli yrittänyt keksiä valmiille jutulle houkuttelevampaa aloitusta, ja päätynyt jostain syystä (vanhaan ja virheelliseen) koneäly-sanaan. Lisäksi rohkenen epäillä, ettei ministeriö voi myöntää yhdellekään medialle yksinoikeutta tällaisiin asioihin.

Jutun lukemalla ei täysin selvinnyt, mikä Kooma on. Jutun leipätekstissä puhuttiin vain Excelistä. Sen kutsuminen koneälyksi on koomista. Ehkä Excel toimii pelkkänä käyttöliittymänä varsinaiseen simulaattoriohjelmaan, mutta siitä ei jutussa kerrottu tarkemmin. Olisi ollut kiva tietää, onko Kooma pelkkä Excel-malli vai jotain kehittyneempää.

Vastaavanlainen temppu osui silmiini kuukausi sitten, kun Laura Saarikoski kirjoitti näkökulman Trumpin (kuvitellusta) ahdingosta otsikolla "Trump taitaa olla mennyttä miestä":

Paperiversio.
Nettiversiossa kolumnin otsikkoa oli seksitetty lisäämällä sanat "... ja se saa hänet täysin tolaltaan":

Seksitetty nettiversio.
Kuten nyt tiedämme, Trump ei suinkaan mennyt tolaltaan. Lukija sen sijaan menee. Ei meitä tarvitse pitää idiootteina, vaikka nettiversiota lukisimmekin.

Olen myös huomannut, miten Hesari on alkanut konkretisoida juttuja kysymys ja vastaus -tekniikalla, ja kysyä faktojen jälkeen mitä tämä merkitsee lukijalle. Säätiedotukseen sovellettuna tämä menisi näin: "Huomiseksi ennustetaan sadetta. Mitä tämä merkitsee Etelä-Suomessa asuvalle? Sinä tulet kastumaan."

Hesarin ei kannattaisi väheksyä lukijoitaan. Emme me lapsia ole. Valemedian kanssa ei kilpailla rimaa laskemalla. 

Televero oli lama-Suomen verokummajainen

$
0
0
Vanhoja papereita siivotessa osui käsiini Helsingin puhelin Oy:n lasku 19.7.1994: hinta yhteensä 243,70 markkaa (noin 41 euroa). Siinä mukana 16,49 markkaa (vajaat 3 euroa) ylimääräistä televeroa valtiolle:

Ylimääräinen televero valtiolle vuonna 1994.
Hetken muistelun jälkeen asia palasi mieleen. Todellakin, syvän laman aikana 1990-luvun alussa valtio etsi kuumeisesti uusia verotuskohteita. Sellaiseksi valittiin puhelin, jota pidettiin ylellisyystarvikkeena ruokaan, asumiseen ja vaatteisiin verrattuna. Faksit olivat levinneet kuluttajakäyttöön, NMT-matkapuhelimia näki autoissa, ensimmäiset GSM-puhelimet tulivat myyntiin ja internet otti ensimmäisiä askeleitaan. Kyllähän niitä saattoi verottaa! Mutta läpihuutojuttuna vero ei sentään mennyt.

Aluksi televeron suuruudeksi piti tulla 15 % laskun loppusummasta ja tuotoksi arvioitiin 500 miljoonaa markkaa (vajaat 100 miljoonaa euroa). Puhelinyhtiöt olivat jyrkästi uutta kulutusveroa vastaan. "Vero romuttaisi kuluttajien odotuksia halpenevista puheluista", epäili Posti- ja telelaitoksen johtaja Mikko Pirinen. Hän harmitteli myös televeron vievän pohjaa laskelmilta, joiden mukaan hintojen halpeneminen toisi puhelinpalveluille lisää käyttöä (HS 17.8.1993).

Veroa oli suunniteltu jo vuonna 1990, mutta silloinen veroministeri Ulla Puolanne vakuutti julkisuudessa, ettei veroa tule. "Telepalvelut ovat nytkin poikkeuksellisesti liikevaihtoverollisia palveluita. Televero olisi ollut taka-askel verojärjestelmän yleisessä kehittämisessä ja turha lisärasitus verohallinnolle pienen tuottotavoitteen nimissä" (HS 2.11.1990).

Syksyllä 1993 liikenneministeri Ole Norrback esitti televeron korvaamista matkaviestinverolla, joka kohdistuisi vain auto- ja käsipuhelimiin. Niistä olisi peritty 22 % vero. Se ei toteutunut, mutta 15 % suuruiseksi kaavailtu televero laskettiin 9 prosenttiin.

Veroa perittiin vain vuosina 1994 ja 1995. Vuoden 1996 alusta poistui myös mustavalkotelevisioiden (!) lupamaksu. Sattumaa tai ei, mutta sen jälkeen teleala lähti huimaan nousuun Nokian ja internetin vauhdittamana.

Kuvan lasku kertoo Suomen muuttumisesta 22 vuodessa. Markka on vaihtunut euroksi, suuntanumerot käännetty päinvastoin (90 tilalla on nyt 09), Helsingin Puhelimesta on tullut Elisa ja KOP, SYP sekä SKOP ovat kadonneet (niin myös SHOP ja PSP-PSB, jotka esiintyvät laskun oikeassa reunassa, mutta jäivät kuvan ulkopuolelle).

Televero jäi lyhytaikaiseksi, mutta sen mukana käyttöön tuli toinenkin tilapäiseksi tarkoitettu lisävero: auton käyttömaksu. Televerosta poiketen lupaukset kuitenkin petettiin ja maksu jäi pysyväksi. Maksamme sitä vielä tänäkin päivänä.

Automatisointi hyödyttää autoilijoita jo tänään

$
0
0
"Uberin varustama kuljettajaton rekka teki ensimmäisen kaupallisen kuljetuksen toimittamalla täyden lastin olutta 190 kilometrin matkan Coloradossa". Kauppalehden uutinen lokakuun lopussa sai hieraisemaan silmiä -- onko tekniikka jo näin pitkällä?

No, ei ollut. Jutussa kerrottiin, että kuljettaja oli mukana ja ohjasi rekan ensin moottoritielle ja aikanaan sieltä pois. Rekka kulki itsekseen vain moottoritiellä, aikaisin aamulla kun liikennettä oli vähän ja sää oli hyvä. Kaiken lisäksi rekka kulki poliisisaattueessa.

Ei siis olla vielä lähelläkään tilannetta, jossa panimo voisi lähettää 50 000 tölkin olutlastin ilman ihmiskäden ohjausta muun liikenteen sekaan ja olettaa sen päätyvän ehjänä perille. Tahtotila on kuitenkin kova, sillä kuljettajan poistaminen säästäisi palkkakustannuksia mutta ennen kaikkea tehostaisi kuljetuksia, sillä robotti ei tarvitse lepoaikoja eikä kahvitaukoja.

Yhdysvalloissa rekkamiesten kohtalo kiinnostaa monia, sillä American Trucking Associationsin mukaan kuskeja on maassa peräti kolme miljoonaa. Rekkakuski on miesten yleisin ammatti. Jos robotisaatio tekee heidät työttömäksi, sillä tulee olemaan suuria yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Rekkakuskeista on pulaa.
Tällä hetkellä tilanne on päinvastainen: rekkakuskin ammatti on raskas ja tylsä, joten alalla on 48 000 kuljettajan vajaus. Monen rekan perässä lukeekin puhelinnumero ja uusia kuljettajia houkutteleva teksti. Kuskeja tarvitaan lisää. Mikäli tekninen kehitys jatkuu, jossain vaiheessa kysyntä hiipuu ja koulutuksen tulisi ennakoida se hyvissä ajoin.

Täysin automaattista rekkaa saamme odottaa vielä vuosia, kenties vuosikymmeniä. Ajaminen ei ole pelkkää tekniikkaa vaan sosiaalista toimintaa. Moottoriteiden ja kaupunkien verkostossa rekan on jonotettava ulos liittymistä ja vaihdettava kaistoja yhteistyössä muiden autojen kanssa. Tällaisen vuorovaikutuksen ohjelmointi tuntuu likipitäen mahdottomalta. Jos itse jonottaisit kaistavaihtoa, tekisitkö tilaa robottirekalle? Amerikassa jonot ovat pitkiä ja autoilijat siksi kärsimättömiä.

Näillä Nevadan teillä osaa ajaa robottikin.
Silti Nevadassakin voi sattua yllätyksiä. Keskellä ei mitään tulee vastaan poliisiauto väärää kaistaa ja komentaa kaikki autoilijat ajamaan pientareelle.

Mitähän robottiauto tuumaisi tästä?
Talvella lumi peittää kaistat ja liikennemerkit.
Uudenmaankatu helmikuussa on vaikea paikka ihmiskuskillekin.
Luultavasti rekkakuskit saavat pitää työnsä vielä pitkään, vaikka automaattiset toiminnot helpottavatkin ajamista. Automaattisille rekoille saatetaan myös varata kokonaan omia kaistoja tai teitä, vähän kuten HOV-kaistat (vähintään kaksi ihmistä henkilöautossa) nykyään.

Turvallisuus on yksi robottirekkoja puoltava tekijä, ainakin teoriassa. Tilastojen mukaan rekka on osallisena joka 10. onnettomuudessa (enkä yhtään ihmettele nähtyäni miten aggressiivisesti ne ajavat). Vuonna 2014 rekkakolareissa kuoli yli 3600 ihmistä. Tilasto ei kuitenkaan kerro, kuinka usein syy oli rekan ja kuinka usein henkilöauton, tai kuinka moni onnettomuuksista oli tahallinen itsemurha.

Onkin kiinnostava nähdä, miten robottirekka ohjelmoidaan suhtautumaan tahallisiin kolareihin. Pitäisikö rekan aina väistää vastaantulevaa henkilöautoa, silläkin uhalla että rekka osuu sivullisiin autoihin ja tuottaa syyttömiä uhreja?

Avoimia kysymyksiä on vielä paljon. Miten robottiauto selviää talviliikenteessä, kun lumi tukkii anturit ja pimentää kamerat? Entä tietyömaat, joissa on ajettava sulkuviivojen yli ja väärällä kaistalla?

Miten robottiauto hahmottaisi tämän työmaan?
Tesla edustaa tämän päivän kehittyneintä autopilottia. Yksi parhaista Youtube-videoista on kuljettajan kommentoima 45 minuutin työmatka, josta autopilotti hoitaa 85 %. Myös Benny Hill -musiikin säestyksellä pyörivä nopeutettu video on hauska. Pian julkistettavan uuden ohjelmaversion pitäisi olla entistä parempi. Ongelma on kuitenkin siinä, että 100 prosentin rajalle pyrittäessä tehtävä vaikeutuu eksponentiaalisesti. Ja tämä kaikki Kalifornian ikuisessa kesässä.

Täysin itsenäinen auto voi osoittautua saavuttamattomaksi unelmaksi, mutta se ei ole mikään ongelma. Aito robottiauto voi olla insinöörien unelma, mutta asiakkaat ja yhteiskunta hyötyvät paljon enemmän automaatti- ja turvaominaisuuksien kehittymisestä sekä liikenteen kokonaisuuden hallinnasta.

Yle TV-uutiset tänään 28.11.2016
Älykäs liikenne on matka, jonka lopussa häämöttävät tämän hetken taikasanat: robotisaatio ja digitalisaatio.

Salaliittojen ilta Ylellä

$
0
0
Ylen radiossa vietettiin 20.11.2016 salaliittojen iltaa. Tallenne 2,5 tunnin ohjelmasta löytyy Yle Areenasta.

Illan ohjelmassa kuuntelijat soittivat lähetykseen ja kertoivat heitä askarruttaneista salaliitoista tai muista epäilyttävistä tapahtumista. Toimittajat Jukka Mikkola ja Perttu Häkkinen (joka on tehnyt kirjankin aiheesta, Valonkantajat) olivat valmistautuneet iltaan hyvin ja tunsivat eri salaliittoteorioiden taustat kiitettävästi. Siitä huolimatta ohjelmalla oli lähinnä psykologista merkitystä, sillä lopullisia faktoja on vähän ja toinen toistaan hurjempia tarinoita sitäkin enemmän. Se, että soittajan mielestä Marilynin tai JFK:n kuolemassa täytyi olla jotain salattavaa, ei millään tavalla todista, että niin olisi ollut.

Illan mittaan käsiteltiin mm. Hitlerin pakenemista Argentiinaan ja Etelänapamantereelle, Elviksen ja Marilyn Monroen kuolemaa, Estonian uppoamista, Alaskan HAARP-asemaa, Palmen ampumista, Paul McCartneyn vaihtoa toiseen henkilöön, JFK:n salamurhaa ja kuuhun laskeutumista. Yllättäen 9/11-salaliittoa ei käsitelty lainkaan, vaikka siihen liittyy lähiaikojen suurimpia salaliittoepäilyjä.

Muutama asia kiinnitti huomioni. Arkistosta kuultiin (42 minuutin kohdalla) ensimmäinen radiouutinen JFK:n ampumisesta. Toimittaja siteeraa silminnäkijää, jonka mukaan laukaukset tulivat kukkulalta alikäytävän itäpuolelta. Tämä ensikäden tieto olisi merkittävä, ellei samalla kerrottaisi JFK:n tarttuneen rintaansa kolmen laukauksen uhrina. Tiedot eivät selvästikään olleet kovin luotettavia. Jussi Himangan raportti kello 14.25 paikallista aikaa on silti kiinnostavaa kuultavaa.

Saska Saarikoski kirjoitti Hesarissa äskettäin, että salaliitot ovat paljon uskottua vaatimattomampia. Hän sanoo päässeensä kurkistamaan vallan kulissien taakse ja sanoo: "Huonoja uutisia: vallan kulissien takana ei ole mitään". Toteamus herättää toimittajassa epäuskoa (52 min), mutta itse uskon sen hyvin. Suurten maailmantapahtumien takana on usein sattumia tai henkilökohtaisia valintoja, ei suurta suunnitelmaa tai laajaa salaliittoa.

Toisaalta Watergate ja Iran-Contra-skandaali osoittivat, että joskus pinnan alla todellakin on tapahtumia, joita kukaan ei elokuvassa uskoisi.

Erään teorian mukaan natsit pakenivat sodan jälkeen Etelänapamantereelle. Kiinnostavaa kyllä, amerikkalainen amiraali Richard Byrd kertoi lentäneensä etelänavan läpi ja tulleensa ulos pohjoisnavalta (1 h 08 min). Byrdin lennoista liikkuu monia tarinoita, hänen väitetään tavanneen mm. lentäviä lautasia. Arvostetun amiraalin kertomaa ei voi ohittaa ihan höpö-höpönä.

Kuuhun laskeutumisesta on paljon epäilyjä ja asiantuntevalta kuulostavan (töissä IBM:llä, Compaqilla ja Dellillä) soittajan (1 h 17 min) mielestä suora videolähetys kuusta olisi ollut teknisesti mahdoton. Lähetetty filmimateriaali oli aikansa propagandaa. Itse laskeutumista hän ei kiistä.

Keijo Parkkunen sai 1960-luvun lopussa Speden uskomaan teoriansa, jonka mukaan jääkautta ei koskaan ollutkaan (1 h 39 min). Spede teki aiheesta elokuvan, mutta kun se piti esittää televisiossa 70-80-lukujen vaihteessa, ohjelmapäällikön luokse marssi joukko geologeja jotka estivät esityksen, eikä kukaan ole koskaan nähnyt leffaa. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä tässä oikeasti on tapahtunut.

Kohdassa 1 h 52 min kuullaan radioarkiston äänite vuodelta 1971, jossa Heinolan kuuluisan ufo-tapauksen (ns, Imjärven ufo 7.1.1970) silminnäkijä Aarno Heinonen kertoo kokemuksistaan. Hän kohtasi hiihtokaverinsa kanssa lentävän lautasen ja humanoidin, joka mm. otti hänen lantiostaan kiinni kaksin käsin.

Tähän liittyen kohdassa 2 h 17 min ohjelmaan soittaa Leena Vilponen. Hän oli vuorossa sairaanhoitajana poliklinikalla, johon Heinonen tuotiin. Vilponen kuvaa, miten Heinonen oli aidosti hämmentynyt ja liikkui oudosti. Jotain oli selvästi tapahtunut. Vilponen tiivistää muistonsa sanoihin "maailmassa on vielä paljon, jota ei tiedetä".

Niinpä.

Mutta mihin ufot ovat hävinneet? Nyt kaikkialla olisi kameroita, joilla kuvata ja netti, jossa levittää havaintoja. Onkohan ufojen katoamisenkin taustalla salaliitto? 
Viewing all 872 articles
Browse latest View live